Hannu Harju
Suomen luonnonhistorian vaiheista

JÄÄKAUDET

1. Yleistä

Suomen alue on noin 120 000 vuotta sitten alkaneen jääkauden aikana ollut jään peitossa useita kertoja. Muutaman lämpimämmän välivaiheen jälkeen manner-jäätikkö ulottui laajimmillaan Saksaan ja Puolaan 18000 – 20000 vuotta sitten.

Maatamme peittää nykyään keskimäärin seitsemän metrin paksuinen mineraalimaakerros, jonka noin 3 km:n paksuiset jäämassat kuluttivat ja hioivat rapautuneesta kallioperästä ja sen ruhjevyöhykkeistä. Maaston korkokuva on käytännössä kokonaan jääkauden jäljiltä.

Nykyään nähtäviä jäätikön kulutusmuotoja ovat silokalliot ja jyrkänteet sekä kallioperän kourut ja uurteet. Kerrostumismuotoja ovat mm. erilaiset lajittumattomat kumpu- ja reunamoreenit. Lisäksi sulamisvirrat kuluttivat, kuljettivat, lajittivat ja kasasivat maamassoja. Syntyi monenlaisia harjumuodostumia, mm. pitkittäisiä harjuselänteitä, jotka Keski-Suomessa ovat jäätikön liikesuunnan mukaan luoteesta kaakkoon.

Paikoin esiintyvät harjusupat ovat syntyneet harjuun hautautuneen jäälohkareen sulaessa. Suurin osa supista on kuivia, myös suppalampia ja –järviä tavataan. Suppamaastoa muistuttaa kamemaasto. Supat ovat joka puolelta suljettuja painaumia, kamemaastossa esiintyy ns. kamekumpuja. Muita jääkauden jälkiä ovat mm. veden pyörimisliikkeen ”hiomakivellä” aiheuttamat hiidenkirnut sekä ”emäkalliostaan eksyneet” siirtolohkareet, joiden avulla jäljitetty mm. malmiesiintymiä.

On laskettu, että mannerjään valtava massa olisi Pohjanlahden alueella painanut maanpintaa 900 – 1000 metriä alaspäin. Maankohoamisesta suurin osa tapahtui jo jään sulamisvaiheissa. Ancylus-vaiheessa (9500 – 8000 v. sitten) Itämeri oli maankohoamisen takia makeavetinen sisäjärvi. Noin 9000 vuotta sitten kuroutuivat mm. Päijänne, Keitele ja Kivijärvi itsenäisiksi järvialtaiksi. Maa kohoaa edelleen muutamia millimetrejä vuodessa.

2. Keski- Suomesta

Viimeinen jääkausi päättyi noin 10000 vuotta sitten ilmaston lämmetessä nopeasti koko maapallolla. Itämeren kehitysvaiheissa Baltian jääjärven (10500 –10200 v. sitten) vesi ei ulottunut Keski-Suomeen. Yoldiavaiheessa (10200 – 9500 v. sitten) koko Keski-Suomi vapautui jääpeitteestä ja oli saaristona. Litorinameren (8000 – 7000 v. sitten) suolaiset vedet eivät enää huuhdelleet Keski-Suomen rantoja.

Vahvimmin rantoja ovat aina muovanneet oloissamme vesi ja jää. Maan kohotessa vedenpinnan yläpuolelle syntyi muinaisrantoja kun vesi ja jää eivät enää yltäneet niihin. Keski-Suomen alueelta on tutkittu 358 muinaisrantaa, joista valtaosa sijaitsee reittivesistöjen varsilla.

Korkein ranta tarkoittaa Itämeren vanhimpien vaiheiden ylintä vedenpintaa, joka erottaa vedenkoskemattoman ja veden koskeman alueen toisistaan. Nämä kulutusrannat näkyvät maastossa moreenirinteillä paljaan kallion huuhtoutumisrajoina ja kivivöinä. Myös harjuselänteiden törmärannat ovat syntyneet rantavoimien kulutuksen tuloksena.

Kasautumisrannat ovat jään sulamisvirtojen kuljettamia lajittuneita maa-aineksia. Näitä ovat mm. rantavallit ja deltat (suistomuodostumia). Suomenselälle on erityisen luonteenomaista kivisyys. Kivi- eli pirunpellot ovat mäkien rinteille tai sopiville tasanteille syntyneitä röykkiöitä. Rantavoimat ovat tuulen lisäksi huuhtoneet hienon aineksen pois ja pyöristäneet kivet.

KASVIEN LEVIÄMINEN SUOMEEN – KIVIKAUDET

1. Yleistä

Jääkauden aikana kasvillisuus hävisi koko Suomesta. Viimeisin jääkausi siivosi myös aiempien lämpimien jääkausien väliaikojen mahdolliset vuoriöljy- ja kivihiilikerrostumat pois. Tietoja kasvillisuuden leviämisestä on saatu vasta viimeisen jääkauden jälkeen soiden ja järvien pohjakerrostumien kasvijäännös-, siitepöly- ja siemenlöytöjen perusteella. Kasvilajeja on saapunut idästä ja kaakosta maahamme noin 10.000 vuoden aikana. Ensimmäisten tunturikasvien jälkeen tuuli kuljetti mm. heinä-, sara- ja kanervakasvien siemeniä sekä liekojen ja sammalten itiöitä.

Nopean maankohoamisen myötä soistuminen alkoi Kaakkois-Suomessa 9500 vuotta sitten. Suomme ovat syntyneet metsämaan soistuessa, maan paljastuessa merestä tai vesistöjen kasvaessa umpeen. Kaikki suomme ovat liki 9000-vuotiaita ja niitä oli alunperin yhteensä 1/3 maapinta-alasta.

2. Keski- Suomesta

Suomenselkä on vähäsoista vedenjakaja-aluetta, jolle ovat tyypillisiä viettokeitaat ja aapasuot. Pian suolajien jälkeen levisivät puulajeista koivu, haapa ja lepät sekä koivumetsävaiheen aikana myös jalot lehtipuut, kuten pähkinäpensas. Mänty saapui noin tuhat vuotta koivun jälkeen ja muodosti edellisten kanssa metsiköitä Yoldia-vaiheessa. Edellistä kuivemmalla Ancylusjärvikaudella alkoi mäntymetsien valta-aika.

Koskaan ei maamme luonto ole ollut rehevämpi kuin lämpimällä Litorinakaudella. Lehtipuumetsät vallitsivat, vaikka mäntyä olikin runsaasti. Erityisesti jalojen lehtipuiden, lehmuksen, jalavien ja tammen, esiintymisrajat siirtyivät aina Oulun korkeudelle asti. Sama koskee lämmintä ilmastoa vaativia aluskasvillisuuden lajeja.

Ilmasto kylmeni äkillisesti n. 1500 eKr. ja jatkui n. 200 eKr. asti. Tällä kaudella lämpimän vaiheen kasvit hävisivät maastamme ja eräiden arveluiden mukaan myös kivikauden ihminen muutti pois tai hävisi sukupuuttoon.

Viime aikojen ehkä suurin muutos luonnossamme oli ilmaston viilenemiseen liittyvä kuusen leviäminen maahamme noin 5000 vuotta sitten, joka saavutti menestymisensä pohjoisrajan noin 2000 vuotta myöhemmin. Kuusi kilpailee ilmasto-oloissamme elintilasta tehokkaasti varjopuuna lehtomaisilla – tuoreilla kankailla, tunkeutuen jopa kuiville kankaille. Nykyään ovat mäntyvaltaiset metsät edelleen vallitsevia. Kuusivaltaisia metsiä on Etelä- Suomessa noin 1/3 ja Pohjois-Suomessa noin 1/6 metsäpinta-alasta.

ESIHISTORIALLISET KAUDET

Kivikausi eri vaiheineen ajoittuu vv. 8000-1300 eKr. Ensimmäiset asukkaat ovat saapuneet maahamme idästä ja etelästä. Suomusjärven kulttuurin ajalta 6500 – eKr. asuinpaikkoja tunnetaan jo kaikkialta maastamme. Asuinpaikat valittiin vesistöjen varsilta. Metsänriistan perässä siirryttiin leiripaikalta toiselle. Myös hylkeenpyynti ja linnustus olivat tärkeitä, samoin kalastus matalissa ja virtavesissä. Lisäksi keräiltiin ja hyödynnettiin luonnonkasveja monipuolisesti eikä vaihdantakaan ollut tuntematonta.

Kivikauden moninaiset käyttö- ja kulttiesineet tehtiin luonnonmateriaaleista. Kirveet, taltat ja aseiden kärjet kivestä, sarvesta tai luusta. Asumuksiin, vaatteisiin, kulku- ja keittovälineisiin käytettiin soveltuvin osin mm. puuta, tuohta, nahkaa, eläinten mahalaukkuja ja myöhemmin savea. Elinehtojen perustana oli omavaraisuus ja luonnonantimien monipuolinen ja kekseliäs hyötykäyttö.

2. Keski- Suomesta

Kuten koko Suomesta on eniten tutkittu kivikautisia asuin-, leiri- ja joitakin hautapaikkoja. Enimmät löydöt ovat kiviesineitä ml. maahamme idästä tuodusta piistä tehdyt esineet sekä keramiikkaa. Lisäksi maastamme tunnetaan yli 60 kalliomaalausta ja lukuisa määrä hirveä tai karhua esittäviä eläinpääveistoksia, joiden oletetaan liittyvän metsästysmagiaan. Soista ja järvenpohjista on löydetty runsaasti kivikautisia reenjalaksia. Ruuhi- ja suksilöydöt ovat lähes kaikki rautakautisia.

Kivikautista väestöä lienee ollut Suomessa kaikkiaan noin 10.000, siis Keski-Suomessa noin 500 henkeä! Tutkimusten perusteella heidän vaikutuksensa luontoon on metsäneläimistön ja kasviston osalta pysynyt luonnon uusiutumiskykyä pienempänä.

Vain grönlanninhylje metsästettiin rannikolla lähes sukupuuttoon jo kivikaudella. Myöskään pronssi- (1300- 500 eKr.) ja rautakautinen asutus (500 eKr. – 1300 jKr.) eivät ylittäneet luonnon sietokykyä.

Vuoden 3200 eKr. paikkeilla saapuivat maanviljelys ja karjanhoito uuden väestövirran mukana Lounais-Suomeen. Keski-Suomessa uudistukset otettiin käyttöön vasta myöhemmin pronssikaudella (1500 – 500 eKr.).

ERÄILYSTÄ, KASKEAMISESTA JA TERVANPOLTOSTA

Kivikaudella alkanut eräily jatkui Keski-Suomessa hämäläisten nautintana 1550 –luvulle asti. Tuolloin hakivat (riitelivät) keskisuomalaiset ja savolaistulokkaat suurkaskineen talonsijansa. Karjatalous ja maanviljelys valtasivat alaa. Kaskitalous vaati liian paljon maata…Piti asettua taloksi ja viljellä maata, toiset isäntänä, toiset renkinä. Eräily säilyi Keski-Suomessa sivuelinkeinona vielä satoja vuosia: kala, liha ja turkikset kiinnostavat yhä edelleen saalistajia.

Metsätalouden kannalta myöhäisrautakaudella (1000 j.Kr.) tehostunut kaskeaminen on muuttanut ehkä eniten Suomen luontaisen kasvillisuuden kehitystä. Ikikuusikot vierrettiin huhdiksi ja rintamaiden lehtimetsät poltettiin toistuvasti uudestaan. Laajimmillaan 1700- ja 1800- luvuilla 1/5 Suomen metsämaasta oli kaskina, joilta saatiin keskimäärin 2 ruissatoa ja 1 naurissato ennen hylkäämistä.

Maat taimettuivat nopeasti koivu- ja lehtipuumetsiksi kuusen väistyessä. Sikäli kun näitä metsälaitumia laidunnettiin, säilyivät ne pitkään avoimina. Yleensäkin laidunnus rikastutti alueen kasvilajistoa. Viimeiset pienimuotoiset kasket poltettiin Keski-Suomessa tiettävästi 1910 –luvulla.

Kaskitalous ja siihen liittyvä karjanhoito loivat pitkän perinnemaisemien ketjun, joka on säilynyt nykypäiviin saakka ensin metsälaitumina ja myöhemmin mm. ahoina, hakamaina, ketoina ja niittyinä, lapsuuden kultaisten kesien mansikkapaikkoina. Nykyisin yhä harvenevat perinnemaisemat tarvitsevat jatkuvaa laidunnusta. Myös on herätty suunnitelmallisesti hoitamaan näistä alueista arvokkaimpia sekä kasvistollisista, että maisemallisista syistä.

Toinen vahvasti metsiemme rakenteeseen vaikuttanut käyttö oli 1500-luvun lopulta 1900-luvun alkuun jatkunut tervanpoltto. Menetelmänä oli männyn tyvitukkien kaarnan veistäminen pois pihkoittumisen edistämiseksi. Vain tyvitukit kelpasivat muiden osien jäädessä lahoamaan maastoon. Terva oli arvostettua vientitavaraa.

Kaski- ja tervatalouden, puuhiilen polton sekä halkokaupan yhteisvaikutus johti 1850-luvulla paikoin sekä tukki- että polttopuun niukkuuteen. Tämä ilmeni erityisesti Järvi-Suomessa että rannikoillamme, yli puolella koko Suomen eteläpuoliskon pinta-alasta. Vahvana rikkana rokassa olivat saha- ja vuoriteollisuuden tarpeet tukkipuutavarasta.

Keski-Suomessa tervanpoltto jäi enimmäkseen kotitarvepolton asteelle. Maastossa on edelleen näkyvissä tervahautojen ja myöhemmin opitun ns. hyttitervan polttopaikkoja. Kehittymisen ”teolliselle” asteelle estivät liian pitkät ja hankalat vesitiet Suomenlahdelle ja Pohjanlahdelle.

METSIEN KÄSITELYSTÄ

Metsien taloudellinen tuottokyky laski em. puun käyttömuotojen myötä, mm. metsiemme harsintahakkuut jättivät jälkeensä runsaasti lahopuuta. Metsien eliölajisto saattoi tosin olla nykyistä monimuotoisempi! Lajistollisesti parhaat Etelä-Suomen vanhat metsät ovat entisiä luontaisesti kehittyneitä ”jätemetsiä”! Vuoden 1886 metsälaki oli reaktio metsän haaskuuseen ja vuoden 1948 julkilausuma harsintahakkuiden lopettamiseksi aloitti tasarakenteisen, kaavamaisen metsätalouden kauden Suomessa.

Tehometsätalouden nimissä metsurit ovat vaihtuneet koneisiin. Entinen tapa hakata metsiä vain uittoväylien varsilla laajeni koko metsämaata kattavaksi. Metsäautoteitä oli Suomessa vuonna 1994 jo noin 115 000 km. Luontaisen uudistumisen hitauteen vedoten siirryttiin metsänviljelyyn. Avohakkuita on keskimäärin 2/3 uudistuspinta-alasta. Tähän mennessä neljännes metsäalasta eli 5 miljoonaa hehtaaria on viljelty. Keski-Suomessa viljellen on uudistettu n. 80% käsitellyistä metsistä. Lehtipuu- valtaisten metsien osuus on vähentynyt 1920-luvun 10%:n tasosta noin 5 %:iin.

Halutaan tasa-ikäistä puustoa jo taimivaiheesta lähtien. Taimikon perkaus ja harvennus, männyn pystykarsinta sekä metsäojitukset ja –lannoitus kuuluvat asiaan. Kaikki nämä panokset vaativat omat koneensa ja….. Suomen alkuperäinen n. 10 miljoonan hehtaarin suopinta-ala väheni vv. 1960- 1990, noin 30 vuoden aikana 1/3:aan. Tarvittiin mm. lisää peltoalaa ja turvekenttiä. Ojitusten vaikutus oli mahtava verrattuna 1600–1900– luvuilla käytettyyn soiden kydönpolttoon peltoviljelyssä.

Nykymenetelmillä ”maalle kuuluvia” ravinteita huuhtoutuu vesiin ja syntyy talvisin happikatojärviä. Järvien säännöstely lisää rasitusta kalakannoille. Epäonnistuneet järvenlaskut toisaalta loivat hyviä lintuvesiä.

Luetteloa voisi jatkaa. Yhtä kaikki luonnon monimuotoisuuden kannalta kehitys on ollut harvalajisempaan, kestävyydeltään heikompaan suuntaan muutoksia vastaan. Kun haluttiin tehostaa metsä- ja peltoviljelyä, nopeutettiin samalla ravinteiden ja energian kiertoa, poistuttiin selkeästi luontaisesta ”harmillisen” hitaasta rytmistä.

Lähde mihin tahansa käsittelemättömään luontokohteeseen. Tarkkaile kasvillisuutta, sen vaihtelua ympärilläsi. Parhaimmillaan muutaman kymmenen metrin välein tulee toisennäköistä vastaan. Suomen luonto on lähes kauttaaltaan pienipiirteistä mosaiikkia, suuren luokan teholinjat eivät tahdo sopia.

Luonnontilaisia tai niiden kaltaisia ympäristöjä on tietoisesti myös säästetty (ks. Suomen luonnonsuojelusta). Nykyisin etsitään menetelmiä luonnon monipuolisuuden lisäämiseksi ja erityisen mielenkiintoinen piirre on, että luontoa ennallistetaan. Uittouomia kunnostetaan, ojitettujen metsien ja soiden ojia tukitaan, lehtoja, lintuvesiä ja perinnemaisemia hoidetaan. Lisäksi on kehitetty järjestelmä ohjaamaan tyypillisen metsälajiston säilymiseksi elinvoimaisena ja tietenkin? ehdotus metsien kestävän käytön sertifiointijärjestelmäksi. Tätä pehmeämpää suhtautumista voidaan pitää edistysaskeleena aiempaan.

Aikansa kutakin. Mittakaavassa suurimpia kehityskulkuja on ns. kasvihuoneilmiö. Se on mitatusti todellisuutta, maapallon keskilämpötila on noussut noin asteen (siis paljon) viime vuosikymmeninä. Ehkäpä lapsenlapsemme syövät mm. vesipähkinöitä, jotka hävisivät maastamme noin 9000 vuotta sitten?

Joskus luonnossa kävellessä on hyvä muistaa, että maapallomme on miljardeja, kallioperämme miljoonia, maaperämme ja kasvillisuutemme tuhansia vuosia vanha. Jokaisen Suomen pääpuulajin elinkaari on pidempi kuin ihmisen!

KASVISTOMME ALKUPERÄSTÄ

Nykyisessä kasvistossamme on vielä erotettavissa kasvilajiryhminä alkuperäiset, muinaistulokkaat ja 1600-luvun alkupuolella alkaneen kasvitutkimuksen myötä uustulokkaat. Sama kasvilaji voi luonnontilaisilla paikoilla olla alkuperäinen ja kulttuuripaikoilla ihmisen avulla levinnyt tulokas. Vakiintuneet tulokkaat tulevat toimeen esim. liikenneväylien varsilla ja joutomailla, myös perinneniityillä ja -kedoilla, satunnaiset tulokkaat kuolevat varsin pian. Ihmisen muuttaessa luontoa yhä voimaperäisemmin on myös viljelykarkulaisille, kuten pujolle jäänyt elintilaa. Laji on pohjoisessa karkulainen ja muutoin muinaistulokas.

Ruohovartisista luetaan koko Suomessa alkuperäisiksi mm. niityille ja polunvarsillekin levinnyt niittyhumala ja harjumailla pitäytyvä kangasajuruoho. Vain Etelä-Suomessa alkuperäiseksi arvioitu mäkitervakko viihtyy kalliopaljastumien niukoissa oloissa.

Tuttu piharatamo on koko Suomessa asutuksen piirissä pysyttelevä muinaistulokas. Vähintään samaan ryhmään on luettava ukontulikukka, joka Lounais-Suomessa on yksi rautakautisten asuinpaikkojen ilmaisijalajeista ahdekauran ohella. Vastaavasti peltoemäkki on jo kivikaudesta saakka ollut ihmisen seuralaisena. Tuoksusimake on esimerkki Etelä- ja Keski-Suomessa muinaistulokkaiksi, ihmisen seuralaisiksi luettavista kasveista, joka Ahvenanmaalla tavataan alkuperäisenä. Alkuperäisistä puuvartisista kasvilajeistamme on luettelo liitteenä.

POHJOISEN KESKI-SUOMEN LUONNON YLEISPIIRTEITÄ

Pohjoinen Kesi- Suomi on Suomenselän vedenjakaja-alueella. Kallioperä on noin 1860 milj. vuotta vanhaa graniittia ja granodioriittia. Keskimäärin 7 metrin paksuinen maaperä koostuu pääosin erilaisista moreeneista, sorasta ja hiekasta. Hienompia lajitteita kuten hietaa, hiesua ja savea on enimmäkseen alavilla mailla vesistöjen varsilla. Seutu on keskimäärin karua ja kivistä.

Rehevimmät kasvupaikat on jo kauan sitten raivattu pelloiksi ja laitumiksi. Etelä- sekä järvisuomeen ja rannikkoon verraten pellot ovat pienialaisia ja painottuvat alueen eteläosiin. Toisaalta ollaan vähäsoisella alueella, viettokeitaiden ja aapasoiden rajoilla. Suot ovat peltojen tavoin pienialaisia, karuhkoja, painottuen alueen pohjoisosiin.

Alueen karuutta osaltaan kuvastavat mäntymetsät ovat olleet ja ovat edelleen alueen voimavara. Viitaten pellonraivaukseen ja toisaalta jäljelle jääneiden tuoreiden kasvupohjien vähäisyyteen on ja tullee mänty olemaan alueen vallitseva puulaji, ellei kasvihuoneilmiö tms. muuta tilannetta.

Näin ollen on selvää, että luonnon monimuotoisuus alueella pysyy alhaisena. Tämä korostuu siinäkin, että rauhoitettuja, uhanalaisia ja EU:n luontodirektiivien mukaisia lajeja ei maastokäynneillä ja taustamateriaalin selvittelyssä yhdenkään asiakkaan kohdalla löytynyt. Maisemallisesti seutu on tyypillistä suomalaista mäkimaata.

LUONNONSUOJELUSTA SUOMESSA

Suomalaisen luonnon ja maiseman suojelussa ja hoidossa on jo useamman vuosi-kymmenen ajan ollut tärkeintä monimuotoisuuden ylläpito. Pitkällä aikavälillä on turvattava kaikkien luontotyyppien säilyminen ja eliölajien kantojen elinvoimaisuus. Luonnonsuojelu maassamme on jo pitkään ollut aluesuojelua, koska tärkeintä on saada riittävän tiheä verkosto suojeltuja luontoalueita.

Luonnonsuojelualueet perustetaan luonnonsuojelulain nojalla. Jo olemassa olevan suojelualueverkon runkona ovat valtion maille perustetut kansallispuistot ja luonnonpuistot. Edustavimmat valtakunnalliset kohteet on edelleen otettu NATURA 2000 – ohjelmaan Euroopan laajuisesti arvokkaina. Yksityismaille on rauhoitettu runsaasti pienialaisempia luonnonsuojelualueita ja luonnonmuistomerkkejä, hiidenkirnuja, siirtolohkareita ja ”mahtipuita”.

Valtakunnallisia ”tulevien luonnonsuojelualueiden varausohjelmia” on laadittu kaikille tärkeimmille luontotyypeille kuten harjuille, lehdoille, lintuvesille, rannoille, soille ja vanhoille metsille. Selvitykset on tehty myös mm. kallio- ja perinnemaisema-alueista sekä pienvesistä.

Suojeluohjelmia toteutetaan pääsääntöisesti luonnonsuojelulain nojalla, osin myös vesilailla ja harjujen kohdalla enimmäkseen maa-aineslailla. Kuntien kaava-alueilla on suotuisa suojelutaso mahdollista saavuttaa myös maankäyttö- ja rakennuslakiin nojaavin kaavaratkaisuin. Läheskään kaikkia kohteita ei ole tarkoituskaan hankkia valtion omistukseen. Yksityinen maanomistaja on oikeutettu korvaukseen alueensa käyttöoikeuksien menetyksistä.

Luontotyypit ovat ympäristöstään poikkeavia, useimmiten pienialaisia eliöyhteisöjä. Näitä ovat mm. jalopuumetsiköt, tervaleppäkorvet, katajakedot ja hiekkarannat. Luonnontilaisena säilyneiden luontotyyppien ominaispiirteiden muuttaminen on kielletty, kunhan alue on rajattu ja maanomistajalle on asiasta tiedotettu.

Maisema-alue voidaan perustaa luonnon- tai kulttuurimaiseman kauneuden, historiallisten arvojen tai muiden erityisten arvojen säilyttämiseksi ja hoitamiseksi. Maisema-aluepäätökseen voidaan ottaa alueen olennaisia piirteitä koskevia määräyksiä.

Suomen nisäkkäistä, linnuista ja kaloista muut kuin metsästyslain tarkoittamat riista- ja rauhoittamattomat eläimet sekä taloudellisesti hyödynnettävät kalat ovat rauhoitettuja.